On outoa omistaa isä, joka on elossa, mut silti poissa.
Ei kuollut. Eikä myöskään kadonnut fyysisesti.
Vaan poissa omien valintojensa takia. Huonojen valintojen jos tarkkoja ollaan.
Alkoholi. Huumeet. Sama lopputulos.
Ihminen, jonka pitäisi olla turva, onkin yhtäkkiä arvaamaton. Tai vielä pahempaa: täysin väliinpitämätön. Ei soita, Ei kysy, Ei muista ja jos muistaa, joko se ei näy sitten teoissa tai se yhteydenpito jatkuu vain sen pienen hetken.
Lapsena sitä osasi ja halusi odottaa.
Odottaa sitä viestiä.
Odottaa sitä lupausta, joka joskus pidetään.
Odottaa sitä täydellistä versiota omasta rakkaasta isästä, jota ei oikeasti kuitenkaan koskaan ollut.
Ja aikuisempana sen tajuaa että tää ei tuukkaa ehkä muuttumaan.
Alkoholisti- ja / tai narkkarivanhemmasta puhutaan usein kahdella tavalla. Joko vihalla tai säälin kautta.
Mut harvoin siitä puhutaan siltä paikalta, missä sen lapsi seisoo.
Siinä paikassa, missä hävettää vastata kysymykseen “mitä sun isä tekee?”.
Missä oppii selittelemään, valehtelemaan tai olemaan vaan hiljaa.
Missä oppii pärjäämään yksin, koska ei ole muuta vaihtoehtoa.
Se ei oo vaan sitä, että oma isä ei oo paikalla.
Se on sitä, että alat epäillä itseäsi.
Miksi en riittänyt?
Miksi muut oli tärkeempiä?
Miksi pullo ja piikki voitti mut, isän oman lapsen?
Ja vaikka järki sanoo, että ei se oo tietenkää lapsen vika, mutta tunne ei kuuntele järkeä.
Vihan lisänä tulee aina tyhjyys.
Suru jostain, mitä ei koskaan oikeasti ollut, vaikka kuinka kovasti olisi sitä halunnut.
Ikävä ihmisestä, jota ei oikeastaan tunne loppujen lopuksi, vaikka haluaisi.
Ja samalla se suuri häpeä siitä, että ikävöi ihmistä, joka ei ansaitse sitä missään määrin.
Pahinta on se, miten se seuraa mukana.
Luottamus. Turva. Kiintymys.
Ne ei todellakaan rakennu itsestään sormia napsauttamalla, jos sun perusta oli rikkinäinen.
Pahimmat muistot muodostuu niistä hyvistä hetkistä, jotka kesti vähän. Niihin kerkeää tottumaan liian helposti sekä liian nopeasti. Kun niihin tottuu, saattaa pettymysten lukuinen määrä hetkeksi unohtua. Kunnes totuus palaa taas takaisin kuvioihin.
Opit olemaan jatkuvasti varuillasi.
Opit olemaan tarvitsematta ketään.
Opit sanomaan, että pärjäät, vaikka et todellisuudessa pärjää.
Ja silti, sua saatetaan katsoa ja sanoa:
“Mutta hei! Sehän on sun isä.”
Niin on.
Ja just siksi tää sattuu näin paljon.
Mä en kirjoita tätä saadakseni sympatiaa.
Mä kirjoitan tän, koska tästä ei puhuta mun mielestä tarpeeks.
Koska alkoholistin ja narkkarin lapsi ei kanna vaan toisen ihmisen ongelmaa, se kantaa sen seuraukset. Koko ajan, koko elämän oikeastaan. Pitkää, hiljaa ja aivan yksin.
Tää tekee musta ihmisen, joka on joutunut kasvamaan liian aikaisin tältä osin.
Ja se on perseestä.
Vitun hirveetä.
Mut se on totta.
Liian rehellinen 