On hetkiä, jolloin mikään ei varsinaisesti ehkä romahda.
Ei tapahdu mitään kauhean suurta.
Ei ole kriisiä, ei draamaa, ei yhtä selkeää syytä.
Silti alat jostain syystä kadota.
Et ihmisistä kokonaan, vaan itsestäsi.
Puhut, vastaat, meet paikasta toiseen edestakaisin. Kaikki näyttää ulospäin normaalilta. Mutta sisällä jokin alkaa kadota. Hiljaa. Huomaamatta.
Se on vaarallisinta, koska kukaan ei ikinä kysy.
Eikä oikein osaa kysyä aina itsekään.
Kun ihminen hajoaa näkyvästi, siihen useimmiten reagoidaan.
Kun ihminen katoaa hiljaa, sitä pidetään pärjäämisenä ja vahvana olemisena.
Opit sanomaan “ihan ok”.
Opit hoitamaan asiat itse.
Opit olemaan vaivaton, jotta et olisi vaivaksi muille.
Ja samalla opit olemaan kertomatta, että joka päivä tuntuu vähän kevyemmältä, ei yhtään hyvällä tavalla, vaan siltä kuin olisit koko ajan vähemmän paikalla omassa elämässäsi.
Pahinta ei todellakaan ole se kipu.
Vaan se, että alat tottua ja asennoitumaan siihen.
Tottua ja asennoitumaan siihen, että mikään ei tunnu oikeestaan enää miltään.
Että hyvät sekä kivat asiat menee ohi koskematta silmän räpäyksessä.
Että huonot asiat ei edes enää yllätä.
Ja sit kun joku kysyy, mitä kuuluu, mietit hetken, mutta vastaat silti lyhyesti. Koska mistä helvetistä edes alottaisit? Miten selität katoamista, joka ei jätä mitään jälkiä? niinpä! et mitenkään.
Tää ei oo avunhuuto.
Tää on merkintä siitä, että oon huomannut jotain, jotain sellaista mihin en aikasemmin oo kiinnittänyt huomiota.
Että oon ollut lähellä ohittaa itseni kokonaan.
Ja ehkä kirjoittaminen on tapa pysäyttää se. Vetää viiva siihen kohtaan ja sanoa itselleni että kaikki on hyvin.
Jos tunnet näin, se ei tarkota et oot heikko.
tai et oot outo.
tai et oot yksin, vaikka se siltä tuntuu.
Joskus pahinta ei oo se, että sattuu liikaa.
Vaan se, että sattuu aivan liian vähän.
Ja jos tää teksti tuntuu raskaalta, se johtuu siitä, että se on.
Mut joskus se maailman raskain asia on ainoa, joka pitää meidät hereillä tässä maailmassa.
Liian rehellinen 