Tää on se kohta, jossa ihmiset yleensä alkaa hidastaa.
Poistetaan pari lausetta sieltä sun täältä.
Muutetaan sanavalintoja moneen otteeseen.
Tehdään tekstistä sellaisia että ne olisi helpompi niellä, sellaisia että kaikille tulisi hyvä mieli.

Mä en tee sitä, enkä tule tekemään.

Oon huomannut, että suurin osa elämästä menee pelkästään esittämiseen. Ei pahalla, vaan oman selviytymisen takia. Ollaan vähän parempia kun muut, vähän varmemmalla pohjalla, vähän enemmän perillä kuin oikeesti ollaan. Se on helpompaa, sekä se tuo myös tietynlaista turvaa mukanaan.

Mut jossain vaiheessa se alkaa väsyttää. Jokaista.

Kun koko ajan miettii, miltä näyttää muiden silmissä, unohtaa helposti miltä tuntuu omassa päässä. Ja se on se hetki, jolloin rehellisyydestä tulee “liikaa”. Liian suoraa. Liian raskasta. Aivan liian epämukavaa.

Siksi tän nimi on Liian rehellinen. Makes sense?

Tää ei oo mikään yritys olla rohkea.
Tää on yritys olla valehtelematta itselleni. Ja siinä samalla myös muille.

Kirjoitan asioista, joita en aina osaa selittää sanoilla. Ajatuksista, jotka ei mahdu otsikoihin tai valmiisiin vastauksiin. Päivistä, jotka ei opeta mitään, tai päivistä jotka opettaa välillä vähän liikaakin. Hetkistä, jotka ei näytä miltään ulospäin, mutta tuntuu silti isolta hyvässä tai pahassa.

En tiedä vielä, mihin tää johtaa.
En tiedä, ketkä tätä lukee. Toivottavasti ei kukaan läheinen!
En edes tiedä, mitä mieltä oon huomenna. Se voi olla että huomenna tulen poistamaan koko blogin.

Ja se on aivan täysin okei.

Joskus rehellisyys ei oo sitä, että tietää vastaukset.
Vaan sitä, että uskaltaa välillä myöntää ettei tiedä.

Jos tää teksti tuntuu liialliselta, se on todennäköisesti onnistunut.
Ja jos se tuntuu tutulta, et oo yksin. Ja jos tää ei tunnu miltään, sekin on täysin ok.

Tää on vasta alku.
Ja ehkä just siksi tää on tärkeintä kirjoittaa näin.

Liian rehellisesti.