Mua vituttaa, kun kaikki sanoo että tää menee ohi.
Että tää on vaan vaihe.
Että “kyllä se siitä”.
Koska tää ei tunnu enää vaiheelta.
Tää tuntuu tilalta, jossa oon ollut liian kauan. Tilalta josta en pääse pois.
En herää joka aamu kriisissä. En itke koko ajan. En oo koko ajan rikki.
Ja ehkä just siksi tää on vaikeinta selittää ulkopuoliselle joka ei tiedä asiasta mitään.
Tää on sitä, että jaksaminen on koko ajan miinuksella.
Että kaikki vaatii paljon enemmän kun mitä pitäisi.
Että jopa ne asiat, joista pitäis olla kiitollinen, tuntuu raskailta kantaa.
On päiviä, jolloin teen kaiken oikein. Hoidan velvollisuudet. Puhun ihmisille. Nauran oikeissa tilanteissa.
Ja silti päässä on tyhjä tila, jossa kaikuu ajatus: ”tällästäkö tää on?”
Mä en oo ikinä ollut rikkinäiseltä näyttävä ihminen.
Mä oon aina ollut se, joka pärjää.
Ja se on just se pahin ansa.
Koska pärjääminen näyttää ulospäin hyvältä, mutta sisältä se on pelkkää selviytymistä. Ei lepoa. Ei turvaa. Vaan jatkuvaa “vielä vähän”.
Vielä yks päivä.
Vielä yks viikko.
Vielä yks jakso.
Ja jossain kohtaa ei enää muista, mitä tai ketä varten.
Mä en kaipaa mitään sääliä.
Mä kaipaan sitä, että tätä ei vähäteltäis, että mua kuunneltaisiin ja otettaisiin tosissaan.
Että paska olo ei oo vähemmän totta siksi, ettei se näy ulospäin.
Että väsymys ei oo todellakaan ole laiskuutta.
Että se, etten osaa sanoa mikä on vialla, ei tarkoita ettei mikään oo.
Jos tää olis vaihe, se ois jo mennyt ohi aaaaikoja sitten.
Mut tää on jäänyt päälle.
Ja ehkä tän koko blogihomman kirjoittaminen on mun tapa sanoa ääneen se, mitä en muuten osaa:
että mulla on oikeesti välillä todella raskasta.
Eikä se todellakaan oo kaunista.
Eikä se ole opettavaa.
Se vaan on mitä on. Enkä voi sille mitään.
Tää ei oo vaihe.
Liian rehellinen 