Tää on se kohta, jossa ihmiset yleensä hidastaa.
Poistetaan pari lausetta sieltä sun täältä.
Muutetaan hirveesti sanavalintoja.
Tehdään tekstistä helpompi niellä, että kaikille jäisi hyvä mieli.

Mä aijo tehdä sitä.

Oon huomannut, että suurin osa elämästä menee pelkästään esittämiseen. Ei pahalla, vaan oman selviytymisen takia. Ollaan vähän parempia kun muut, aina pikkasen varmemmalla pohjalla, aina vähän enemmän perillä kuin oikeesti ollaan. Se on helpompaa sekä paljon paljon turvallisempaa.

Mut jossain vaiheessa se alkaa väsyttää. Ihan meistä jokaista.

Kun koko ajan, jatkuvasti miettii, miltä näyttää muiden silmissä, unohtaa helposti miltä tuntuu siellä omassa päässä. Ja se on se hetki, jolloin rehellisyydestä tulee aivan liikaa. Ihan liian suoraa. Aivan liian raskasta. Jopa vähän epämukavaa.

Siksi tän nimi on Liian rehellinen. Makes sense, vai mitä?

Tää ei oo mikään yritys koittaa olla rohkea.
Tää on yritys olla valehtelematta itselleni. Ja siinä samalla myös muille.

Kirjoitan asioista, joita en aina osaa selittää sanoin. Ajatuksista, jotka ei mahdu parhaisiin otsikoihin tai joita ei vain voi sanoittaa puhumalla. Päivistä, jotka ei opeta mitään tai niistä, jotka opettaa vähän liiankin hyvin. Hetkistä, jotka ei näytä miltään ulospäin, mutta tuntuu silti älyttömän isolta.

En tiedä vielä, mihin tää johtaa.
En tiedä, ketkä tätä lukee. Toivottavasti ei läheiset!
En edes tiedä, mitä mieltä oon huomenna, se voi olla että poistan koko blogin!

Ja se on täysin okei.

Joskus rehellisyys ei oo pelkästään sitä, että tietää vastaukset.
Vaan sitä, että uskaltaa myöntää ettei aina tiedä.

Jos tää teksti tuntuu liialliselta, se on todennäköisesti onnistunut.
Jos ei tunnu miltään, noh. Ehkä ens kerralla ois parempi?

Tää on vasta alku.
Ja ehkä just siksi tää on tärkeintä kirjoittaa et kirjotan näin.

Liian rehellisesti.