Mua vituttaa, kun kaikki sanoo että tää menee ohi.
Että tää on vain ja ainoastaan vaihe.
Että “kyllä se siitä”.

Koska tää ei tunnu enää vaiheelta, eikä oo tuntunutkaan pitkään aikaan.
Tää tuntuu ahtaalta tilalta, jossa oon ollut liian kauan. Tilalta josta en pääse pois.

En herää joka aamu kriisissä. En itke koko ajan. En oo koko ajan rikki.
Ja ehkä just sen takii tää on vaikeinta selittää ulkopuoliselle joka ei tiedä tai ymmärrä asiasta mitään.

Tää on sitä, että jaksaminen on koko ajan, jatkuvasti miinuksella.
Että kaikki vaatii tuplasti enemmän kun mitä pitäisi.
Että jopa ne asiat, joista pitäis olla kiitollinen, tuntuu raskailta kantaa.

On päiviä, jolloin teen kaiken oikein. Hoidan velvollisuudet. Puhun ihmisille. Nauran oikeissa tilanteissa.
Ja silti päässä on tyhjä tila, jossa kaikuu vain ajatus: ”tällästäkö tää on?”

Mä en oo ikinä ollut rikkinäiseltä näyttävä ihminen.
Mä oon ihan aina ollut se, joka pärjää.
Ja se on just se pahin ansa.

Koska pärjääminen näyttää ulospäin hyvältä, mutta sisältä se on pelkkää selviytymistä. Ei lepäämistä. Ei turvaa. Vaan jatkuvaa “vielä vähän”.

Vielä yks päivä.
Vielä yks viikko.
Vielä yks jakso.

Ja jossain kohtaa ei enää muista, mitä tai ketä varten sitä yrittää enään.

Mä en kaipaa mitään sääliä.
Mä kaipaan sitä, että tätä ei vähäteltäis, että mua kuunneltaisiin ja otettaisiin tosissaan.

Että ihmiset tajuaisi että paska olo ei oo vähemmän totta siksi, ettei se näy ulospäin.
Että väsymys ei oo todellakaan ole vain laiskuutta.
Että se, etten osaa sanoa mikä on vialla, ei tarkoita ettei mikään oo.

Jos tää olis vaihe, se ois jo mennyt ohi aaaaikoja sitten.
Mut tää on jäänyt päälle.

Ja ehkä tän koko blogihomman kirjoittaminen on mun tapa sanoa ääneen se, mitä en muuten osaa:
että mulla on oikeesti välillä todella raskasta.
Eikä se oo ehkä niin kaunista.
Eikä se ole aina edes opettavaa.
Se vaan yksinkertaisesti on mitä on. Enkä voi sille yhtikäs mitään.

Tää ei oo vaihe…