On hetkiä, jolloin mikään ei varsinaisesti ehkä romahda.
Ei tapahdu mitään kovin suurta.
Ei ole kriisiä, ei draamaa, ei yhtä selkeää syytä.

Silti alat kadota.

Et ihmisistä kokonaan, vaan itsestäsi.
Puhut, vastaat, meet paikasta toiseen. Kaikki näyttää ulospäin normaalilta. Mutta sisällä jokin alkaa kadota. Hiljaa. Huomaamatta.

Se on vaarallisinta, koska kukaan ei ikinä kysy.
Eikä oikein osaa kysyä itsekään.

Kun ihminen hajoaa näkyvästi, siihen reagoidaan.
Kun ihminen katoaa hiljaa, sitä pidetään pärjäämisenä.

Opit sanomaan “ihan ok”.
Opit hoitamaan asiat.
Opit olemaan vaivaton, jotta et olisi vaivaksi muille.

Ja samalla opit olemaan kertomatta, että joka päivä tuntuu vähän kevyemmältä, ei hyvällä tavalla, vaan siltä kuin olisit koko ajan vähemmän paikalla omassa elämässäsi.

Pahinta ei oo kipu.
Vaan se, että alat tottua ja asennoitumaan siihen.

Tottua ja asennoitumaan siihen, että mikään ei tunnu oikein enää miltään.
Että hyvät asiat menee ohi koskematta.
Että huonot asiat ei edes yllätä.

Ja sit kun joku kysyy, mitä kuuluu, ja mietit hetken, mutta vastaat silti lyhyesti. Koska mistä edes alottaisit? Miten selität katoamista, joka ei jätä jälkiä? niinpä! et mitenkään.

Tää ei oo huuto apuun.
Tää on merkintä siitä, että oon huomannut jotain.

Että oon ollut lähellä ohittaa itseni kokonaan.
Ja ehkä kirjoittaminen on tapa pysäyttää se. Vetää viiva siihen kohtaan ja sanoa itselleni että kaikki on hyvin.

Jos tunnet tän, et oo heikko.
Et oo outo.
Et oo yksin, vaikka se siltä tuntuu.

Joskus pahinta ei oo se, että sattuu liikaa.
Vaan se, että sattuu liian vähän.

Ja jos tää teksti tuntuu raskaalta, se johtuu siitä, että se on.
Mut joskus raskain asia on ainoa, joka pitää meidät hereillä.