Mua väsyttää se, että kaikkeen pitäisi löytyä joka kerta selitys.

Miksi oon tällanen.

Miksi reagoin näin asiaan x.

Miksi en oo niinku kaikki muut.

Ikään kuin mun olemassaolo olis joku ongelma, joka pitäis ratkaista.

Totuus on, että mä oon jo selittänyt itseäni tarpeeks.

Liikaa.

Väärille ihmisille.

Oon opetellut sanomaan asiat nätimmin kuin ne tuntuu. Pehmentämään totuutta, ettei se tekis muista levottomia. Vetämään rajoja niin huomaamattomasti, ettei kukaan loukkaannu, paitsi minä.

Ja jossain kohtaa siihen vaan kyllästyy.

Kaikki ei ole väärin siksi, että se ei sovi muiden odotuksiin.

Joka asia ei aina tarvitse diagnoosia tai tarinaa.

Joskus ihminen on vaan hyvin yksinkertaisesti väsynyt.

Ei dramaattisesti.

Ei niinkää näkyvästi.

Vaan sillä tavalla, että ei enää jaksa olla selitettävä versio itsestään.

Mä en halua enkä myöskään jaksa enää tulla ymmärretyksi kaikkien toimesta.

Mä haluan tulla jätetyksi rauhaan niissä kohdissa, joissa oon jo tehnyt kaikkeni.

Tää ei oo mitään vihaisuutta.

Tää on tietynlaisten rajojen löytämistä liian myöhään.

Ja ehkä se on sit ihan ok.

Ehkä tää on se vaihe, jossa lakkaan pyytämästä lupaa ja hyväksyntää olla tällainen.